sunnuntai 13. elokuuta 2017

8 vuodenaikaa: Loppukesän sadonkorjuu ja paska retki

Tämän piti olla sellainen kevyt postaus, jossa kerrotaan, kuinka sadonkorjuu on mahtava vuodenaika kokea luontoelämyksiä pienten lasten kanssa. Olin ajatellut kirjoittaa, kuinka näin loppukesästä retkiä ei tarvitse sen kummemmin suunnitella. Riittää vain, kun lähtee johonkin metsään ja lapset viihtyvät nauttiessaan luonnon antimista.

Haha. Niinhän sitä luulisi.

Kaikki alkoi siitä, kun kuusvee esitti toiveen teltassa nukkumisesta. Lupauduin tietenkin, sillä samalla ajattelin pääseväni oman luontoinnostukseni kanssa seuraavalle tasolle, ulkona yöpymiseen. Vähänkö hienoa. 

Vaikka nautinkin suunnattomasti koko perheen yhteisistä retkistä, on ajatus telttailusta kuulostanut yhtä houkuttelevalta kuin tulitikun työntäminen varpaan kynnen alle. Huomioitavia asioita on niin paljon ja samalla myös yhtä monta kohtaa, joissa voi mennä pahasti pieleen; varusteet, sää, ruoka, motivointi jne. 

Niinpä päätin aloittaa pehmeästi. Nukkuisimme mökin pihalla.



Perjantai-iltana kaasutimme ääriään myöten täyteen pakatulla farmariautolla appeni mökille ja aloitimme retkielämästä nauttimisen. Paistoimme läheisellä laavulla makkarat, heittelimme kiviä veteen ja kuljimme korkeiden horsmien välissä pujottelevaa "viidakkopolkua". Kaikilla oli hauskaa.





Illan hämärtyessä lapset kömpivät haukotellen telttaan ja kääriytyivät makuupusseihinsa nukkumaan. Paitsi eiväthän ne tietenkään nukahtaneet, vaan kuoriutuivat pusseistaan saman tien. Milloin vessaan, milloin juomaan, milloin muuten vain kertomaan päivän tapahtumista. 

Hetken kuluttua tilanne vaikutti vakaalta ja lähdimme mieheni kanssa saunaan vain huomataksemme, että ei se nyt niin vakaa ollutkaan. Kun saunan ovella ramppaamisesta ei näyttänyt tulevan loppua, päädyimme viemään kolmeveen mökkiin nukkumaan. Lupasimme kantaa hänet telttaan, kun menisimme sinne itse. Se toimi.

Hengähdin hetken, kunnes klo 01.00 hampaita harjatessani havahduin kuusveen parkumiseen. Syöksyin telttaan, nappasin itkevän tytön kainaloon ja vastailin seikkaperäisiin kysymyksiin tuulen synnystä. Mistäpä muusta sitä keskellä yötä lapselleen juttelisi. Puoli kahdelta kaikki nukahtivat viimein. 



Vaikka telttailu ei mennyt kuin Strömsössä, emme antaneet sen lannistaa. Päätimme miehen kanssa jatkaa luontoelämysten tarjoamista lapsille, joten lähdimme hillaan. Olin kuullut, että nyt on hyvä hillavuosi ja marjoja löytyisi helpolla, joten mielessäni näin loistavan tilaisuuden totuttaa lapset hillastukseen hyvässä hengessä.

Eikun kumpparit jalkaan ja suolle! 

Kun puolen tunnin jälkeen olin käyttänyt kaiken kekseliäisyyteni ja hyväntuulisuuteni kivan marjanpoimintareissun luomiseksi, annoin periksi. Totesin, että hillan poiminnasta ei saa mukavaa kokemusta pikkulapsille, ei sitten millään!

Pienten kumppareiden uppoaminen vetiseen sammalikkoon samalla, kun ympärillä pörrää kymmenkunta verenhimoista paarmaa, alkaa ihan ymmärrettävästi ärsyttää.  Kun siihen lisätään vielä lyhyet yöunet ja kärttyinen äiti, niin voilá, lapsuuden muistot karmeista hillareissuista ovat syntyneet.

Siispä luovutin, vein muksut autoon ja laitoin youtubesta lastenohjelmat pyörimään. Mies ohjeisti painamaan tööttiä, jos tulee hätä. Sitten me aikuiset painuimme takaisin suolle, Kaapon tunnarin soidessa autossa.

Että sellainen hassunhauska telttaretki, luontoäidin antimista nauttien. Ah!

Jotain hyvää tässä ei-niin-nautinnollisessa retkessä kuitenkin oli lastenkin näkökulmasta.
Illalla kotiin ajellessamme kuusvee kertoi, että hänellä on salainen aarre, jonka paljastaisi vähän myöhemmin. Kotiovella neiti hihkaisi "Tässä se aarre nyt on, oma koti!"




Lue myös:


8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

8 vuodenaikaa: Jäidenlähtökevät ja retki Kiutakönkäälle

8 vuodenaikaa: Keskiyönaurinko ja retki Näränkään

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Hyvinvointi lähtee sisältä päin

Luin viime viikolla Ilta-Sanomien jutun, jossa esiteltiin huippumalli Ninja Sarasalon kuvia uran alkuvaiheilta tähän päivään.  Sarasalo on tehnyt kansainvälistä uraa mallina 2000-luvun alkupuolella ja palannut nyt mallintöiden pariin, pluskokoisena.

Jutun luettuani vilkaisin kommentteja, vaikka arvasinkin jo sisällön.
Blaah...

Keskustelussa oli toki myönteisiä viestejä, mutta myös paljon päivittelyä siitä, kuinka ollaan väärällä tiellä jos aletaan lihavuutta ihannoimaan. Tämä kestohuolenaihe pulpahtaa aina pintaan, kun puhutaan kehopositiivisuudesta, plusmalleista tai oman, kenties ylipainoisen, kehon hyväksymisestä.



En ihan saa kiinni ajatuksenjuoksusta näiden huolien taustalla.

Pelko lihavuuden ihannoimisesta on mielenkiintoinen.
Ensimmäiseksi korvaan särähtää, kun ylipainoisten ihmisten haukkumista perusteellaan terveydellä ja hyvinvoinnilla. Nollakoon, anorektisen huippumallin muokattujen kuvien ihannoiminenko on sitten terveempi vaihtoehto? Tai treenatun, rusketetun bikinifitnesskropan tavoittelu hinnalla millä hyvänsä?


Toisekseen se, että mediassa esitetään eri kokoisia naisvartaloita, ei taida tarkoittaa sitä, että ylipainosta olisi tullut jotenkin tavoiteltava asia. Me ihmiset satumme kuitenkin olemaan eri näköisiä ja kokoisia, joten miksei se saisi näkyä myös muotimaailmassa ja lehtikuvissa?
Miksi on niin väärin näyttää ulkonäköönsä tyytyväinen, ylipainoinen ihminen? (Toim. huom. Plusmallit harvemmin edes ovat oikeasti ylipainoisia.)



Hyvinvointi ja terveys ovat asioita, joita monen muun tavoin, arvostan korkealle. Kuitenkin hyvinvointipuhetta kuunnellessa, huomaan usein verenpaineen kohoavan.  Usein kun keskustellaan ylevästi hyvinvoinnista, tarkoitetaan todellisuudessa sitä, miltä ihminen näyttää.

Taustalla elää vahvana ajatus, että hyvinvoiva ihminen on sporttinen ja hoikka, pyöreämpi voi automaattisesti huonosti.



Hyvinvointi on kuitenkin asia, joka lähtee sisältä päin. Sitä ei määritä pelkkä elopaino tai vyötärönympärys. Siksi tietyn painon saavuttaminen ei takaa parempaa itsetuntoa tai hyvää fiilistä. Jos on esimerkiksi puhunut ylipainoisena itselleen rumasti, tulee todennäköisesti jatkamaan sitä puhetta muutaman vaatekoon pienempänäkin.

Sillä jos perustukset ovat huterat, ei hulppeakaan talo pysy pystyssä.

On siis eri asia näyttää hyvinvoivalta, kun oikeasti voida hyvin. Urheilullinen ja normaalipainoinen ihminen voi olla ahdistunut tai masentunut, kärsiä itsetunto-ongelmista ja sairastaa siinä missä lihavakin. Ja toisaalta, myös lihava ihminen voi olla kaunis ja energinen.



Sen sijaan, että hyvinvointia tavoitellaan pelkkien ulkoisten mittareiden avulla, toivoisin ihmisten lähestyvän asiaa enemmän oman kokemuksensa kautta. Tärkeitä kysymyksiä hyvinvointia ajatellen ovat muun muassa seuraavat:

Miltä tuntuu ja miten voin?
Mikä elämässäni on hyvin? Mihin toivoisin muutosta?
Mikä on minulle tärkeää?
Miksi teen niitä asioita, joita teen?

Vastaukset luovat pohjan, jolle hyvinvointia voi rakentaa. Kun perustukset ovat kunnossa, on aika miettiä sitä vyötärönympärystä.


Aiheeseen liittyviä aiempia postauksia:

Vajavaisena on helpompi elää
Hyväksymisen vaikeus
Vaakakapina
5 tapaa pahoinvoinnin lisäämiseen





lauantai 29. heinäkuuta 2017

Onnistunut kesäloma ilman odotuksia



Kesäloma lähenee loppuaan ja maanantaina alkaa taas arki.

Ainakin melkein, sillä muu perhe jatkaa vielä lomailuaan. Hyvä niin, sillä aamuisin kiireessä säheltäminen on ehdottomasti arjen kestoinhokkini. En kestä sitä pukemaan maanittelua ja myöhässä olemista, joka ikinen aamu. Nyt saan vielä reilun viikon verran hipsiä töihin muiden nukkuessa ja totutella arkirytmiin rauhassa, luksusta.



Näin loman loppuessa sitä miettii, että millainen loma tuli vietettyä. Onko loma ollut hyvä ja rentouttava? Olenko latautunut ja virkistynyt?

Kyllä, mutta vähän yllättävällä tavalla.

Olen reissannut kotimaassa ja tavannut ystäviä. Olen istunut aamukahvin ääressä pari tuntia ikkunasta tuijotellen. Lisäksi olen retkeillyt, joogannut ja katsonut elokuvia. Yhden viikon lomasta vietin perheen kanssa Kööpenhaminassa pyöräillen. Loma on siis koostunut pitkälti niistä asioista, joista tulen hyvälle tuulelle.



Monia asioita olen myös jättänyt tekemättä. Siivonnut aika laiskanpuoleisesti ja antanut rikkaruohojen villiintyä. Alennusmyynnit passasin ja terassinlaudat odottavat uutta maalia edelleen. Vaan väliäkö sillä.

Samaan aikaan olen todennut, ettei omaa elämää voi laittaa offline-tilaan, vaikka työpäivistä saakin breikin. Mieltä painavat asiat, painavat mieltä lomallakin ja lapsiperheessä huollettavaa riittää koko porukan ollessa kotona. Akut eivät siis jatkuvasti lataudu.



Lomaan liittyy usein paljon toiveita ja odotuksia. Eikä siinä mitään, asioiden odottaminen ja haaveiluhan on ihanaa. Tutkimusten mukaan ihmiset ovat jopa onnellisempia lomaa odottaessaan, kuin oikeasti lomaillessaan.

Toiveet ja odotukset ovat kyllä välillä vähän kohtuuttomia. Halutaan rentoutua, mutta samalla pitäisi kokea mitä ihmeellisimpiä asioita. Halutaan levätä, mutta samalla kotona on lista askareista, jotka täytyy loman aikana saada tehdyksi.

Näihin paradokseihin olen kompastunut myös itse, kerran jos toisenkin.



Tällä kesälomalla päätin kuitenkin toimia toisin. Jätin tehtävälistan laatimatta ja suunnittelin asioita etukäteen vain vähän. Itselleni epätyypillisesti, annoin virran viedä ja tein mitä milloinkin sattui huvittamaan. En mitään järisyttävää vaan pieniä asioita, kuten kahvin juomista illalla ja aamukymmeneen nukkumista.

Ja tiedättekö mitä? Olo on rento ja levännyt ilman, että siihen aktiivisesti pyrin.



Omilla odotuksilla ja toiveilla on merkitystä siihen, miten asiat koemme. Jos olisin odottanut unelmien kesälomaa tai olisin buukannut päivät täyteen kaikkea kivaa tekemistä, mitä en arkisin ehdi tehdä, niin olisin nyt hyvin eri fiiliksillä. Sen sijaan pienet tai lähes olemattomat odotukset tarjosivat tilaa niille asioille, joita oikeasti nyt eniten kaipasin. Asioille, jotka oikeasti tekivät minut iloiseksi. Samalla hyväksyen sen, että lomallakin on huonoja päiviä.

Välillä sitä pääsee kaipaamaansa lopputulokseen, kun ei odota mitään. Ihan vaan ympäriinsä luuhailemalla.





sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

3 vinkkiä Kööpenhaminaan



Terveisiä Kööpenhaminasta!

Olemme lomailleet täällä kohta viikon verran ja tehneet niitä asioita, joita matkaoppaat ja blogit Köpiksestä hehkuttavat eli syöneet, juoneet ja pyöräilleet. 

Muutama seikka on kuitenkin yllättänyt reissaajat. Niinpä jaan nyt teille, hyvät lukijat, kolme sellaista vinkkiä Kööpenhaminaan, joista olisin itse hyötynyt. 


Kööpenhamina sijaitsee Itämeren, ei Välimeren, rannikolla. Merituuli voi vihmoa pohjoisesta ja vettä sataa kuin saavista. Sellaisena koleana päivänä on ikävä muistella sitä hetkeä, kun päätti ripustaa takkinsa eteisen naulakkoon, sinne lasten takkien viereen, odottamaan kotiinpaluuta. Miettien vielä ääneen, että hei, kesälomallehan sitä ollaan lähdössä! Suosittelen siis lämpimästi pakkaamaan matkalaukkuun suomalaisten kansallisasun eli tuulipuvun myös heinäkuussa.

Iho voi palaa pilviselläkin säällä. Navakka tuuli ja puolipilvinen taivas, eivät tarkoita sitä, että olet auringon UV-säteiltä turvassa. Tämänhän suurin osa ihmisistä varmaan tietääkin, mutta ihan vaan muistutuksena. Kun pyöräilee koko päivän tukka tuulessa hulmuten, ilman aurinkorasvaa, niin illalla sitä voi huomata, kuinka koko porukka on vaihtanut väriä kalvakan valkeasta trendikkääseen ravun punaiseen. Hölvää siis aurinkorasvaa, vaikka aurinko ei paistaisikaan.

Tanskalaisten kotien avaimet näyttävät hämäävästi pyörän avaimilta. Tämä on erityisen tärkeä huomio, mikäli olet vuokrannut airbnb- kämpän ja saanut vain yhden (1) kappaleen avaimia asuntoosi. Pyörän avaimen sinnikäs sovittaminen asunnon oveen saattaa herättää hilpeyttä tanskalaisnaapureissa, mutta ei ole kovinkaan hauskaa samassa kämpässä majoittuvista perheenjäsenistä.

1.kodinavain Suomessa 2. vuokrapyörän avain 3.kodinavain Tanskassa

Tiedoksi siltä varalta, että tämä inhimillinen erehdys sattuu sinunkin kohdallesi, niin tanskalaiskotien ikkunoiden turvalukitukset on  näppärästi avattavissa leipäveitsellä. Murtautuminen on helpompaa, mikäli asuntosi sijaitsee katutasossa.

Lukuunottamatta näitä muutamia pieniä miinuksia, Köpis on oikein mainio lomakohde!









sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

8 vuodenaikaa: Keskiyönaurinko ja retki Näränkään


Oi kesäloma! Hitaita aamuja, leppoista olemista ilman suunnitelmia ja aikaa kirjoittaa. Kyllä kelpaa. Tässä postauksessa matkustetaan ajassa muutama viikko taakse päin, juhannustunnelmiin ja keskikesän paksuun pilvipeitteeseen.

Vietimme juhannuksen Kuusamon mummilassa ja juhannuspäivänä suuntasimme retkelle koko porukan voimin Etelä-Kuusamoon Närängän erämaatilalle. Teimme eväät, pakkasimme hyönteismyrkyt ja lähdimme matkaan heti aamusta. Lähdimme ajamaan 5-tietä Kajaanin suuntaan, josta käännyimme aina vain pienemmällä ja kapeammalle tielle kohti Venäjän rajaa. Epäuskon vallatessa alaa, muistuttelin itselleni, että erämaatila sijaitsee nimensä mukaisesti erämaassa ja niinhän se sijaitsi.


Närängänvaaran lähimmälle pysäköintipaikalle ajaa Kuusamon keskustasta noin tunnin, josta matkaa erämaatilalle on polkua pitkin kilometrin verran. Alueella on kaksi rengasreittiä, joista päätimme kulkea lyhyemmän, eli kolmen kilometrin mittaisen Vaaranpolun.





Reitti pysäköintipaikalta erämaatilalle oli tasoitettua polkua, jota lastenkin oli helppo kulkea. Tosin kilometrin matka oli käytännössä jatkuvaa nousua, vaaran laelle kun olimme menossa. Valituksen määrä pysyi kuitenkin kohtuullisena, sillä reitillä oli paljon ihmeteltävää.

Metsä oli lähes koskematonta. Lahonneita, kaatuneita puita, solisevia puroja ja hillan kukkia sekä alkukesän vaaleanvihreitä lehtiä kaikkialla, minne sattui katsomaan. 


Noin kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme itse tilalle. Vehreällä ylängöllä sijaitsevat rakennukset on rakennettu uudelleen 1940- ja 50-luvuilla, mutta Näränkävaaralaisten historia yltää aina 1800-luvulle saakka. Paikan päällä oli tilan historiasta kertova avoin näyttely ja myös luontopolun varrella oli tietoiskuja ihmisten elämästä entisaikaan. Näränkäläiset ovat eläneet täysin omavaraistaloudessa keskellä korpea, lampaita ja lehmiä paimentaen. 



Paikan menneisyyteen tutustuessa yritin kuvitella, millaista arki näissä olosuhteissa on ollut. Tällaisen eineksiä mikrossa lämmittävän cityjäniksen on kuitenkin mahdotonta käsittää, millaista olisi elämä, jossa mikään ei tule itsestään.  

Askeettista elämää tilalla olisi kuitenkin mahdollisuus kokeilla. Tilan nimittäin omistaa nykyään Metsähallitus ja paikkaan voi hakea kesäisin lammaspaimeneksi aina viikoksi kerrallaan. Itselleni loma lammaspaimenena kuulostaa vielä hieman liian vaivalloiselta, mutta innokkaita lähtijöitä on paljon. Hakijoita Närängälle oli tänä vuonna yli 300.





Lammaspaimenta emme retkellä nähneet, mutta lampaita ihailimme pitkän tovin. Vaaranpolku jatkui erämaatilalta kahden näköalapaikan kautta kohti parkkipaikkaa. Polku kuitenkin muuttui huomattavasti vaikeakulkuisemmaksi. Kun kipittelin lasten kanssa lenkkareilla polkua, pomppien juurien, kivien ja lätäköden yli, ajattelin mielessäni, että onneksi mennään alamäkeen. Toiseen suuntaan kulkiessa lasten tsemppaaminen olisi ollut mahdotonta.

 





Vaativasta polusta huolimatta rengasreitti kannattaa kiertää, sillä maisemat ja luonto ovat jotain aivan käsittämätöntä. Kirkkokallion näköalapaikalta näkee pitkälle itänaapurin puolelle ja Yheksänsylenkalliolla edessä avautuvat Kuusamon lukuisat järvet. 

Mielenkiintoinen pysähdyspaikka reitin varrella on myös vanha, kelottunut honka, karsikkopuu Niko. Kelon kylkeen on kaiverrettu vuosiluku 1876. Tarinan mukaan näränkäläiset olivat tuolloin sopineet karhun kanssa, että he antavat karhun elää rauhassa ja karhu jättää näränkäläisten lehmät syömättä. Legendan mukaan sopimus on pitänyt.

Lampaat ovat sitten eri juttu.



Kokonaisuudessaan kolmen kilometrin mittainen Vaaranpolku on hyvä päiväretkikohde. Lyhyestä kilometrimäärästä huolimatta maasto on sen verran haastavaa, että pienten lasten kanssa kannattaa reittiä harkita ja ainakin varustautua vaelluskengin. Reitti oli meidän seurueen pienempien retkeilijöiden sietokyvyn ylärajalla, mutta lapset yllättivät ja jaksoivat reippaasti yli odotusten. Hyvät eväät, lampaat ja mummin seura pelastivat paljon.