sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Mikä tasapainoisen elämän tavoittelussa oikein mättää?


Savusuolaa-blogin Janica Brander kirjoitti mainion jutun jatkuvasta balanssiin pyrkimisestä, johon samaistuin täysin. Tasapainoinen elämä on ihanne, jota minäkin olen pitkään tavoitellut. Ajatelkaa kuinka ihanaa olisi saavuttaa piste, missä kaikki elämänalueet tulisivat huomioiduiksi sopivassa suhteessa! Jatkuva tasapainoon pyrkiminen on kuitenkin paradoksi siinä missä täydellinen onnikin. Kyseessä on perhonen, joka liihottaa karkuun.

Tällaista lempeää lähestymistapaa edustavassa blogissa on vaarana, että tulee ylläpitäneeksi illuusiota balanssista. Harmoniasta, joka saavutetaan selkeiden prioriteettien ja kalenteroinnin avulla.

On mahtavaa huomata, että jatkuvan suorittamisen ja tehtävälistojen rinnalle on tullut puhe lempeämmästä olemisen tavasta. Sen puolesta minäkin liputan. Hidastaminen on kuitenkin miina, jonka kanssa saan olla tarkkana. Aloitan toistuvasti blogitekstin, jossa kerrotaan vinkkejä esim. palautumiseen ja sitten pyyhinkin kirjoituksen pois. Nimittäin silloin suorittaja minussa alkaa puhua.

Tämä on juuri se asia, mikä hyvinvointipuheessa ja loputtomassa balanssin hakemisessa kivestää. Tasapainon tavoittelusta tulee helposti vain yksi suorittamisen tapa lisää. On töitä, perheaikaa, joogaa, liikuntaa, ystäviä, riittävästi unta, harrastuksia yhdessä ja erikseen, lomaa, arkea, siivouspäiviä ja ravintolaruokaa. Kaiken aikaa päässä jyskyttää ajatus aikaansaamisesta ja hölläämisestä, jotta voisi taas olla aikaansaava.


Hyvin äkkiä tasapainoisen elämän tavoittelu muuttuu näennäiseksi rentoudeksi ja erilaisia asioita tehdään, jotta vaikutettaisiin tasapainoisilta. Mindfulness, jooga ja meditaatio voivat olla suoritteita siinä missä juoksulenkkikin (been there, done that). Väkinäinen hidastaminen on lopulta vain itsensä huijaamista ja keisari jää taas ilman vaatteita.

Balanssin hakemisessa tympäisee  myös se, että ideaali alkaa määrittää kaikkea tekemistä. Siis ihan kaikkea. Sohvalla makaaminen ei ole enää joutenoloa vaan tehokas keino palautua. Itse tehty remontti on paitsi rahan säästöä sisustuksessa, niin ennen kaikkea hyvää vastapainoa aivotyölle. Jokainen hengenveto tulisi valjastaa pyhän balanssin saavuttamiseen, jotta hyvinvointi olisi optimaalista ja elämä yhtä zeniä.

Vaan kun ei ole.



Tasapaino ei ole pysyvä tila. Lause, jonka haluaisin tatuoida otsaani.  Ilot, surut, uusi ihmissuhde tai työpaikka voivat saada meidät käpertymään yhden asian ääreen pitkäksikin aikaa ja useimmiten se on tarpeen.

Muistan, kun äitiyslomalla vietin useita päiviä kotona yöpaidassa vauvaa imettäen.Vuorokaudenaika, syöminen tai peseytyminen olivat hyvin mitättömiä pikkuseikkoja. Muistutin zombia ja keskityin sataprosenttisesti lapsen hengissä pitämiseen. Silloin se oli kamalaa, koska pelkäsin jääväni iäisyyksiksi vauvalimboon, mutta nyt muistelen noita hetkiä hieman kaivaten. En todellakaan kaipaa sitä jyrän alle jäänyttä olotilaa enkä edes pientä vauvaa kainaloon vaan kaipaan sellaista kokonaisvaltaista hurahtamista. Sitä, kun kiikkulauta kellahtaa vinoon ja toinen puoli iskeytyy voimalla maahan. 

Ja nyt en tarkoita sitä, etteikö henkinen hyvinvointi olisi tärkeä asia, tottakai on. Omaa kuormitusta kannattaa tarkkailla, koska satalasissa ei jaksa painaa loputtomiin. Kuitenkin myös "tasapainoista" elämää voi tulla suorittaneeksi niin täysillä, että alkaa uuvuttaa. Sillä niin kauan, kun takaraivossa jyllää ajatus täydellisestä elämästä jonka saavuttaa, kunhan vain tekee oikeat siirrot, on tasapainon hakeminen vain uusi tapa ajaa päin seinää.

Niinpä toivoisin itselleni ja kanssaihmisille enemmän taitoa oman minän kuuntelemiseen. Vähemmän pyrkimistä jonnekkin ja enemmän hetkiä, joihin sukeltaa. Päämäärätöntä luuhailua ilman tavoitetta paremmasta olosta. Pysähdyksiä, jolloin omia motiivejaan voisi tarkastella rehellisesti. Välillä sitten paahtaisi ohituskaistalla tai jumittaisi parkkipaikalla. Ei välittäisi niinkään tasapainosta vaan enemmän omasta itsestään.

lauantai 13. tammikuuta 2018

Vitutus on avain muutokseen

Vitutus on vältelty olotila. Hampaiden kiristely ja vähintään mielessä ryöppyävä kirosanojen tulva on tuskin kenellekään miellyttävä kokemus. Toisinaan kettuuntuminen on kuitenkin enemmän kuin tarpeen. Ainakin omalla kohdallani vitutus on liikkeelle paneva voima, jota ilman jäisin tulen makaamaan.


Ihminen on perusolemukseltaan mukavuudenhaluinen. Unelmoimme paremmasta huomisesta, mutta todellisuudessa teemme harvoin suuria muutoksia elämän sujuessa kohtuullisesti. Saatamme sietää paljonkin epäkohtia ja tyytymättömyyttä, sillä muutosten aikaansaaminen on työlästä. Vasta mittarin heilahtaessa pitkästi punaiselle, alamme aidosti punnita uusia vaihtoehtoja. 

Kun muistelen elämääni taaksepäin, huomaan, että lähes jokainen isompi valinta on syntynyt massiivisen tympääntymisen seurauksena. Olen liihotellut pää pilvissä, mutta unelmien toteutus on välillä ontunut. En tiedä olisinko koskaan jaksanut päntätä riittävästi psykologian pääsykokeisiin, jos en olisi ensin ääriäni myöten kypsynyt työhön puhelinmyyjänä. Niihin luuria korvaan lyöviin vihaisiin ihmisiin ja siihen tietokoneen näytöllä raksuttavaan kelloon, joka raportoi ajankäyttöni sekunnilleen. Haaveilin kyllä kovasti psykologian opinnoista jo lukiossa, mutta tuon unelman eteen olin valmis ponnistelemaan vasta v-käyrän noustessa riittävän korkealle.


Muutosten lisäksi vitutus auttaa meitä tunnistamaan omat rajamme. Tympääntyminen tekee näkyväksi ne asiat, joista ei ole valmis tinkimään. Ihmissuhteissa huomaa, millaista käytöstä sietää ja mikä keljuttaa liikaa. Ajankäyttöä suunnitellessa oppii tuntemaan, mistä asioista voi joustaa ja mille taas on löydyttävä aikaa.

Vaikka pääsääntöisesti myönteinen ajattelu on hyvä juttu, omien rajojen näkökulmasta katsottuna liika positiivisuus voi olla myös haitallista. Puhun nyt sellaisesta yltiöpositiivisuudesta, jossa myönteisen ajattelun nimissä silmät suljetaan kaikelta ikävältä. Sillä voimakkaat tunteet tuovat mukanaan tärkeän viestin. Kertovat, että nyt riittää. Jos positiivisuudella kieltää itseltään aidon tympääntymisen kerta toisensa jälkeen, saattaa ylläpitää raskasta tilannetta, joka oikeasti kaipaisi pikaista muutosta. 

Vitutus voi siis olla voimavara, joka sopivina annoksina tukee hyvinvointiamme ja potkii eteenpäin. Hetket, jolloin sylettää toden teolla, ovat oman kasvun kannalta arvokkaita. Ne saavat meidät tarttumaan härkää sarvista, tekemään tarvittavia korjausliikkeitä ja kohtaamaan vaikeitakin asioita. Siis antaa vituttaa vaan.

perjantai 5. tammikuuta 2018

Matkalla kohti merkityksellistä elämää




Sulje silmäsi ja hengitä syvään. Kuvittele itsesi vuosikymmenten päähän. Olet elänyt hyvän ja merkityksellisen elämän. Miltä elämäsi näyttää?


Tämän harjoituksen ääreen pysähdyn usein. Silloin, kun arki rullaa tasaisesti kuin juoksumatolla ja viikot vaihtuvat vauhdilla. Tai silloin, kun otsa kurtistuu jatkuvasti ja pienetkin takapakit ärsyttävät kohtuuttoman paljon.

Harjoituksen myötä palautan mieleen, mikä onkaan minulle elämässä arvokkainta. Mietin mitä haluan vaalia ja mistä taas voisin luopua? Ja ennen kaikkea, käytänkö aikani minulle merkityksellisiin asioihin?


Sillä hyvin usein huomaan jumahtavani tutulle ja turvalliselle tontille, jota myös mukavuusalueeksi kutsutaan. Siihen pieneen ympyrään, missä elämä on hyvin ennakoitavaa. Samat rutiinit, ruokalista ja ihmiset päivä toisensa jälkeen. Eikä siinä mitään, tasainen arki on tarpeellista ja yleensä ihan miellyttävääkin.

Kuitenkin jossain vaiheessa koittaa hetki, kun elo mukavavuusalueella alkaa maistua puulta. Merkitys asioiden taustalla haalenee ja harmaat päivät seuraavat toisiaan. Tuntuu kuin katsoisi samaa elokuvaa  yhä uudelleen, muistaen lopulta ennakkoon viimeisenkin hienovaraisen nyanssin.

Tekisi mieli huutaa.

Turhautumista seuraa vimmainen muutosvaihe. Selaan myynti-ilmoituksia netissä iltamyöhään. Jos vaikka uusi auto tai asunto toisi lisää intoa? Hämäävää, kuinka erilaiselta elämä voi näyttää jos vain kääntää katseen toiseen suuntaan. Ikäänkuin elokuva vaihtuisi jos tuijotan elokuvateatterin seinää.

Toisinaan pikaisten ratkaisujen sijaan pysähdynkin miettimään, mikä on minulle oikeasti tärkeää.  Miltä näyttää hyvä ja merkityksellinen elämä? Näiden kysymysten äärellä huomaan oman tonttini kutistuvan pikkuruiseksi, sillä arvostamani asiat sijaitsevat pitkälti mukavuusalueen ulkopuolella. Tajuan, että mikäli haluan kulkea niitä kohti, on otettava askel vieraalle maaperälle. Tuon askeleen ottaminen on toisinaan lujassa. Turvallisuushakuinen mieli on kauhuissaan, mutta samaan aikaan tilanteessa on  jotain kutkuttavan jännittävää.



Mitä kauemmin olemme omalla tontillamme viihtyneet, sitä työläämpää sieltä poistuminen on. Lisäksi olemme saattaneet ympäröidä pienen tontin korkealla muurilla, jolloin alueelta poistuminen vaatii todellisia ponnisteluja. Muurit nähtyään moni lopettaakin itselleen tärkeiden asioiden tavoittelun. Esteiden ylittäminen näyttää ensivilkaisulla täysin mahdottomalta.

Onneksi muuri on kuitenkin vain mielemme tuotos. Rakennelma, joka on kasattu uskomuksista, peloista ja asenteista - siis omista ajatuksistamme. Muurin rakentaminen on usein yrityksemme suojautua epäonnistumisilta ja muilta kivuliailta kokemuksilta.  Kuitenkin aikansa omaa tonttia kierrellessä takaraivoon hiipii kysymys "mitä jos?". Mitä jos olisinkin hypännyt laivaan ja seilannut uusille mantereille? Ja silloin olo on taatusti epäonnistunut, koska ei ikinä edes yrittänyt.

Muurit kyllä suojelevat, mutta yhtäällä ne myös lannistavat. Estävät tavoittelemasta arvokkaina pitämiämme asioita. Mutta kannattaako elämän merkityksellisistä asioista todella luopua pelkkien ajatusten vuoksi? Minusta ei.

Ajatukset näyttäytyvät usein totuutena ja juuri siksi mukavuusalueelle on niin vaivatonta jumittua. Omien ajatusten kyseenalaistaminen on työlästä ja tuskallista, mutta myös mukavuusalueelle pysähtymisestä joutuu maksamaan kovan hinnan. Varma ja riskitön elämä saattaa olla helppoa, mutta jää usein vajaaksi, sillä merkitykselliset asiat harvoin tipahtavat syliimme.

Kun aloittaa muurien purkamisen tai tikkaiden rakentamisen, joutuu usein kohtaamaan vaikeita tunteita. Omalta tontilta poistuessa vastassa ovat pahimmat pelot ja kipeimmät muistot. Merkityksellinen elämä ei siis ole helppoa. Voimaa mörköjen ja nurkissa asuvien kummitusten kohtaamiseen kuitenkin saa, kun tietää mitä kohti kulkee - itselle tärkeitä asioita. Vaikka sitten askel kerrallaan kompuroiden.



PS. Kollega kirjoitti mainion jutun arvoista ja arvojen mukaisesta elämästä, voit lukea sen täällä.

PPS. Psykologi yrittää on nyt myös Facebookissa. Käy tykkäämässä ja saat uusimmat jutut luettavaksi saman tien.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

8 vuodenaikaa: Joulukaamos Riisitunturilla



Talvi asettaa retkeilylle haasteita. Vähäinen valo ja kiristyvä pakkanen edellyttävät retkien suunnittelua ja varustelua eri tavalla kuin sulan maan aikana. Monet hyvät retkipaikat ovat talvella vaikeasti saavutettavissa ja harvat polut pysyvät auki ympäri vuoden.

Päiväpatikoinnille kannattaa kuitenkin lähteä myös talvisaikaan, sillä vaivannäkö yleensä palkitaan - kajastava valo paljastaa muutaman tunnin ajaksi tyrmäävän metsämaiseman. Jalkojen alla narskuva pakkaslumi ja kaarelle taipuneet puiden latvat nollaavat ajatukset sekunneissa.


Talviretkeily vaatii hieman enemmän suunnittelua. Kun päivä valkenee vain hetkeksi, on retkikohde on valittava huolella. Siksi suuntasimme miehen kanssa tutulle reitille Riisitunturin kansallispuistoon, tällä kertaa ihan kahden kesken.

Riisitunturi on talvella mykistävän kaunis. Ihailimme tykkylumen vuoraamia puita liukuvärjättyä taivasta vasten. Valkonen hanki kimalsi silmänkantamattomiin. Vaikutti siltä, kuin koko metsä olisi vaipunut uneen ja pysähtynyt niille sijoilleen. 



Todellisuudessa maisema oli jatkuvasti hienovaraisessa liikkeessä. Hämärtyvä päivä värjäsi taivaarannan purppuralla ja sinertyi hetki hetkeltä enemmän. Auringon laskiessa valkoinen usva kohosi hiljalleen tunturin rinnettä ylös. 

Noustessamme kohti huippua viima voimistui ja maisema katosi sakeaan sumuun.  Tiesimme molemmat, että tunturissa olosuhteet voivat muuttua nopeasti, mutta vastaavaa emme olleet ennen kokeneet. Näkyvyys kaventui hetkessä muutamaan kymmeneen metriin ja suuntavaisto heitti häränpyllyä maamerkkien kadotessa näkyvistä. 

Harmaassa hiljaisuudessa peräkanaa tarpoen olo oli kuin napajäätikön valloittajalla. 

Onneksi reitti oli entuudestaan tuttu ja selkeästi merkitty, joten arktisista olosuhteista huolimatta löysimme vaivatta tien takaisin parkkipaikalle.  Retki kesti evästaukoineen muutaman tunnin. Takaisin mummilaan päin ajellessa, penkinlämmittimen paahtaessa täysillä mietin, että jonkinsortin eräpirkko se olen minäkin. 






RIISIN RÄÄPÄSY, rengasreitti 4,3 km 

Missä: Riisitunturin kansallispuisto, Posio. Riisitunturin lähtöpisteen P-alue.

Miten: Autolla. Riistunturi sijaitsee lähellä Tolvan kylää. Posiolta ajomatkaa kertyy 30 km ja Kuusamosta Rukan kautta 54km. Teiden varsilla on hyvät opasteet.

Milloin: Ympäri vuoden.

Vaativuus: Helppo/keskivaativa vuodenajasta ja sääolosuhteista riippuen. Nousu tunturin laelle on pitkä, mutta polku helppokulkuinen. Kesäaikaan rengasreitti on mukava kiertää myös lasten kanssa. Seuraa tolppia, joihin maalattu vihreät maalimerkit.

Taukopaikat: Autiotupa, jossa on kamiina ja pihalla tulentekopaikka.  Paikan päältä löytyy myös puuvaja ja huussi. Ota oma vessapaperirulla mukaan.

Varusteet: Sulan maan aikana polut voivat olla paikoitellen märkiä, joten vettä hylkivät kengät ovat paikallaan. Keskikesällä reitin on voinut kulkea hyvissä lenkkareissa. Kesäaikaan hyttyssuojaa ei kannata unohtaa.

Talvella reitillä on paljon lunta ja lumikenkien käyttöä suositellaan. Me kuljimme reitin jalkaisin, mutta polku upotti paikka paikoin. Talvella riittävä kerrospukeutuminen ja hyvät, pitkävartiset vaelluskengät ovat tarpeen. Repussa on syytä kantaa myös tulentekovälineitä ja puukkoa.  


Lue myös:



maanantai 18. joulukuuta 2017

Joululahjaostoksilla - vastuuttoman kuluttajan vastuulliset vinkit



Elämässäni on kaksi asiaa, joiden kanssa käyn sisäistä kamppailua jatkuvasti - ruoka ja tavaroiden ostaminen. Haluan ostaa eettisesti tuotettuja ja ympäristöystävällisiä tuotteita, mutta käytännössä ajaudun usein umpikujaan.


Vastuullinen kuluttaminen on vaikeaa ja työlästä. On niin monta asianhaaraa, jotka tulisi huomioida. Kotimaisuus vs. ulkomaisuus, työntekijöiden olosuhteet ja heidän saamansa korvaus, ympäristöystävällisyys, valmistuksessa käytetyt myrkyt, kuljetus, verot, tulojen jakautuminen kaupan ja tuottajien kesken, noin muutamia mainitakseni.

Näkökulmien puntarointia vaikeuttaa paitsi niiden paljous, myös vaikeus löytää asianmukaista tietoa.  Made in - merkintä pesulapussa ei kerro mitään siitä, missä olosuhteissa tuote on valmistettu. Läpinäkyvä prosessi, joka avaisi koko ketjun aina tuotannon alkulähteiltä kaupan hyllyyn, on  edelleen harvinaisuus. Monet suuretkin valmistajat tekevät kyllä erilaisia vastuullisuustekoja, mutta usein näkyvän hyvän taakse piiloutuu paljon epäkohtia.  Esimerkiksi luomupuuvillaiset vaatteet voidaan valmistaa kohtuuttomissa työoloissa ja rahdata Suomeen huonokuntoisilla laivoilla. Eli suo siellä, vetelä täällä.

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että en tavallisessa arjessa jaksa puntaroida jokaisen ostoskärryyn päätyvän tavaran hiilijalanjälkeä tai eettisyyttä. Pyrin tekemään parempia valintoja, mutta kultaista kruunua pääni päälle on turha sovittaa. Ei nimittäin sovi. Syön välillä lihaa, shoppailen henkkamaukalla ja ostan sohvani Ikeasta.

Joulun alla kulutusvalinnat kuitenkin mietityttävät tavallista enemmän ja maailman epäreiluus ahdistaa. Vastuullisinta olisi olla ostamatta mitään, mutta ihan siihen en vielä taivu. Haluan kääriä yllätyksiä lahjapaperiin ja muistaa minulle tärkeitä ihmisiä. Siksi olen tehnyt muutaman linjauksen, joiden avulla tasapainoilen vastuullisten valintojen ja kulutushysterian välimaastossa.

1. Ostan lahjat suoraan tekijöiltä tai paikallisista liikkeistä.

Lähellä tuotettujen tavaroiden ekologinen jalanjälki on yleensä pienempi ja ostoksilla tukee paikallisten ihmisten työtä. Samalla on mahdollisuus kysyä, mitä tuote sisältää ja missä se on valmistettu.

Tämän vuoden ykköstuttavuus on pohjoinen lastenvaatemerkki Paapero.

Paaperon vaatteiden kotimaisuusaste on hyvin korkea. Vaatteet suunnitellaan ja valmistetaan Suomessa, tarkalleen ottaen Kemijärvellä. Useimpien vaatteiden materiaalina käytetään eurooppalaista luomupuuvillaa. Lisäksi langat kudotaan kankaiksi ja painetaan kotimaassa. Arvostan.

Toinen miellyttävä asia on Paaperon kuosit. Pidän siitä, että lasten vaatteet näyttävät, no, lasten vaatteilta. Ainakaan meillä yksiväriset vaatteet eivät miellytä käyttäjiään (äitiä ehkä niinkin), mutta kuvalliset paidat ovat kovassa käytössä. Nämä kuosit ovat tervetullutta vaihtelua Spidermanin ja My little ponyn rinnalle.

Paaperon Tokka ja Siimes- kuoseja lahjapaketteihin

Ilokseni olen löytänyt pukinkonttiin tavaraa myös muilta paikallisilta toimijoilta. Lahjapapereihin kääritään ainakin villapohjalliset Vanhalan lammastilaltaArctic Warriorsin villiyrttiseoksia sekä luonnonmukaista huulirasvaa ja saippuaa.



2. Annan aineettomia lahjoja.

Monilla aikuisilla ihmisillä on tavaraa enemmän kuin tarpeeksi. Palveluksia, kuten lastenhoitoapua tai hartiahierontaa, saa kuitenkaan harvemmin liikaa. Tavaralahjasta säästyneet rahat lahjoitan hyväntekeväisyyteen.



Tiedostan hyväntekeväisyyteen liittyvät haasteet ja ymmärrän, että pahimmillaan se voi jopa ylläpitää ongelmia. En voi kuitenkaan sivuuttaa ajatusta, että minunkin elintasoni on syntynyt köyhien maiden kustannuksella, halusin sitä tai en.

Siksi hankin tänäkin vuonna toisenlaiset lahjat, tällä kertaa Kirkon ulkomaanavun kautta. Jos kirkolle lahjoittaminen tökkii niin uskonnollisesti sitoutumattomia, luotettavia järjestöjä löytyy kyllä. Esimerkkeinä PlanSPR tai pieni, mutta äärettömän tärkeää työtä tekevä Psykologien sosiaalinen vastuu.

3. Yksi lelu per lapsi.

Eniten harmaita hiuksia aiheuttavat omien lasten lahjat. Kun joulupukille hartaudella mietitty toivelista koostuu muovilelusta toisensa perään, ei Ugandaan lahjoitettu vuohi mieltä paljon lämmitä. Ei, vaikka kertoisi epäreilusta kaupasta ja maailman lasten nälänhädästä. Niinpä olemme miehen kanssa sopineet, että kummaltakin lapselta toteutetaan yksi varsinainen lelutoive. Monsterhigh-barbi vuodessa on mielestäni ihan kohtuullinen kompromissi.

4. Hyvää luettavaa tavaran sijaan.

Koska lukeminen kehittää ajattelua ja on monella tapaa sijoitus tulevaisuuteen, suosin kirjalahjoja eritoten lapsille. Tarinoiden parissa ymmärrys elämän ilmiöistä kasvaa huomaamatta ja siinä sivussa kehittyy myös lukutaito. Kirjat avaavat ikkunoita uusiin maailmoihin ja oman perstuntuman mukaan kovakantiset lahjat myös ilahduttavat pehmeitä paketteja enemmän.


Näitä suuntaviivoja olen yrittänyt joululahjaostoksilla noudattaa. Hutejakin on tullut, mutta onneksi vain vähän. Nyt voin huokaista, sillä lahjat ovat yhtä lukuunottamatta hankittu.

Hyvää joulua!